Tiuku vilkaisi vielä kerran sisään ikkunasta, kirjoitti viimeiset lauseet pieneen muistikirjaansa ja loikkasi sitten alas ikkunalaudalta. Pitkää partaansa sukien tonttu hyppeli metsän siimekseen, yli lumisten nietosten ja jäisten lätäköiden.

   Hän kaivoi pienen kartan esiin nuttunsa sisätaskusta ja tarkisti sijaintinsa kompassin avulla. Vielä muutama talo, ja hän voisi palata Korvatunturille palauttamaan raporttinsa. Pukki olisi varmasti tyytyväinen, ainakin Tiuku toivoi niin. Hän oli työskennellyt kovasti viime aikoina, ja olisi hienoa, jos pomo huomaisi sen.

   Tiuku veti hiippalakkinsa paremmin korviensa peitoksi ja lähti tarpomaan kohti seuraavaa mökkiä. Puisen talon ikkunoista pilkotti valoa, mikä kertoi asukkaiden olevan kotona. Pikku tonttu kiipesi vaivalloisesti ikkunan taakse ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Kaksi pikkulasta näytti kinastelevan keskenään. Vanhemmat eivät joko jaksaneet puuttua asiaan tai he eivät nähneet, kuinka vanhempi lapsi veti pikkuruisen nuken sisarensa kädestä ja heitti sen korkean kaapin päälle, kauas lapsen ulottumattomiin. Tiuku seurasi lasin takana, ja hänet valtasi hillitön halu auttaa nuorimmaista, hakea nukke takaisin. Silti hän muisti mielessään tonttujen ensimmäisen säännön: älä puutu ihmisen asioihin.

   Viimein perheen äiti asteli huoneeseen, ymmärsi mitä siellä oli meneillään ja nosti nuken alas korkeuksista. Tiuku huokaisi helpotuksesta, merkitsi kirjaansa punaisen ruksin vanhemman lapsen kohdalle ja hyppäsi hangelle. Yö oli jo pitkällä, värikkäät revontulet tanssivat taivaankannella kuun ja tähtien rinnalla. Tonttu suoristi köyristyneen selkänsä ja istahti kannolle, joka pilkisti valkean lumen keskeltä. Hän alkoi olla jo liian vanha tällaiseen hyppimiseen, loikkimiseen ja juoksenteluun. Nuoremmat tontut saisivat hoitaa työn ensivuonna, hän itse keskittyisi lelujen maalaamiseen ja joululeivonnaisten leipomiseen Joulumuorin kanssa.

   Hankeen ei jäänyt pienintäkään jälkeä, kun tonttu viiletti sen pehmeää pintaa pitkin kauemmas asumuksista. Hän vilkaisi pientä rannekelloaan hypätessään nukkuvan jänisperheen pesän yli. Melkein keskiyö. Jos hän pitäisi kiirettä, hän ehtisi vielä mukaan öiseen tonttutanssiin Suurmetsän aukiolle ennen raportin palauttamista. Tiuku kiristi vauhtiaan ja syöksyi tiheään pensaikkoon, joka reunusti kapeaa metsäpolkua. Ihmisillä oli näin joulun alla outo tapa vaellella metsissä iltaisin etsimässä kuusia, joita he sitten raahasivat koteihinsa. Tiuku ei siis uskaltanut astua metsätielle, vaikka matka olisikin taittunut nopeammin tasaisella alustalla.

   Hiljainen rasahdus halkoi öistä ilmaa, ja sitä seurasi monia hiljaisempia ääniä, askelia hangella. Tiuku pysäytti vauhtinsa niin että lunta pöllysi, kuunteli vielä hetken suipot korvat väristen ja livahti sitten piiloon onttoon puunrunkoon, varjojen suojiin. Askeleet lähestyivät, ja tonttu käpertyi syvemmälle piilopaikkansa turvaan.

   Askelien äänet hiljenivät, mutta niiden tilalle ilmaantui kovaäänisien nuuhkaisujen kuoro. Oranssien karvojen peittämät tassut pysähtyivät aivan rungon vierelle, ja kapeat kasvot kurkistivat uteliaasti sisään hämärään onkaloon. Tiuku pidätti hengitystään, mutta tajusi muutamassa sekunnissa, ettei pystyisi piilottelemaan ketulta ja sen loistavalta hajuaistilta.

   Kettu kumartui lähemmäs ja murahti oudon hajun tunkeutuessa sen nenään. Haju muistutti ihmistä, mutta siinä oli ripaus jotain muutakin, jotain joka muistutti metsän eläinten tuoksuja. Tämä olento, mikä se sitten ikinä olikin, ei vaikuttanut uhkaavalta, joten kettu työntyi syvemmälle onkaloon ja nuuhkaisi vielä kerran. Pienen olennon sydän hakkasi, ja sen pelkotuoksu oli niin voimakas, että kettu arveli sen saavan pian sydänkohtauksen.

 "Rauhoituhan nyt ennen kuin pumppusi pettää", kettu lausahti tarkkaillen olentoa suurilla silmillään. Pienet kädet vapisivat, eikä pelko tuntunut laantuvan lainkaan. Päinvastoin, kuullessaan ketun matalan äänen olennon sydämensyke kiihtyi entisestään.

 "M-m-mitä s-sinä h-haluat?" olento sopersi ja painautui niin lähelle rungon puisia seinämiä kuin vain kykeni. Kettu pudisti kolmiomaista päätään hämmästyneenä ja yritti puhua niin lempeästi kuin vain kykeni.

 "En minä mitään sinulta halua, pikku-ukko. Haistoin sinut jo kaukaa metsän laidalta, ja päätin seurata sinua huvin vuoksi. Nyt näen, ettei se ehkä ollut aivan viisasta."

 Tonttu värähti ja sanoi vapisevalla äänellä: "M-minulla on h-h-hiukan kiire, joten j-jos sinulle vain sopii, jatkaisin m-matkaani nyt."

 Ketun naurahdus sai tontun vinkaisemaan pelokkaasti, mutta tajuttuaan äänen nauruksi Tiuku hivuttautui lähemmäs koiramaista otusta. Pelostaan huolimatta hän ei voinut olla ihailematta ketun kaunista turkkia, pitkää häntää ja terävää kuonoa. Valkeat tassut kantoivat eläimen helposti paksun hangen yli, jättäen jälkeensä vain helminauhamaisen jälkivanan.

   Kettu huomasi tontun ihailevat silmäykset ja perääntyi kuunvaloon, jotta turkki hohtaisi entistä vaikuttavammin. Tiuku ryömi myös onkalon suulle ja katseli uljasta eläintä vielä hetken.

   Kettu laskeutui maahan vatsalleen ja heilautti korviaan tontun suuntaan. "Jos sinulla on kiire, voin kuljettaa sinua selässäni. Olen ainakin sen velkaa, hidastin matkaasi aika tavalla. Tule, hyppää kyytiin."

 Tiuku arvioi hetken uuden tuttavansa luotettavuutta, mutta vilkaisi sitten kelloaan. Hän oli pahasti myöhässä, eikä ehtisi mitenkään ajoissa, jos jatkaisi tarpomista hangessa. Niinpä hän kipusi ketun selkään ja istahti tämän harteille. Voimakkaat lihakset jännittyivät, kun eläin nousi seisomaan ja lähti juoksemaan puiden lomassa. "Minne päin suunnataan?" kettu kysyi askeltensa lomassa. Tiuku kumartui eteenpäin ja joutui huutamaan vinkuvan tuulen yli: "Aukiolle. Se sijaitsee aivan metsän keskellä, suuren tammen ympärille."

   Kettu nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa kohti suurta kuusikkoa. Tiuku ummisti silmänsä, nappasi tukevan otteen ketun punertavasta turkista ja piteli kiinni henkensä edestä. Pitkillä loikilla matka taittui nopeasti, ja tuossa tuokiossa he seisoivat aukion laitamilla, pensaiden suojissa. Kettu laskeutui jälleen alas päästääkseen tontun liukumaan selästään maahan.

   Tiuku suoristi nuttunsa ja katsahti ketun kiiluviin silmiin. "Kiitos avustasi."

 Kettu nyökkäsi lyhyesti, ja yllättävä suru varjosti sen kapeita kasvoja. Tiuku siristi silmiään kysyvästi. "Mikä hätänä?"

 "Ei mikään, ei mikään. Minua vain hiukan masentaa aina jouluisin. Vietän pyhät aina yksin, sillä kukaan ei juurikaan piittaa seurastani. Kaikki ovat kuulleet tarinoita ovelista ja juonikkaista ketuista, jotka puijaavat toisia minkä ehtivät." Sumein silmin eläin istahti hangelle.

   Tiuku katseli kettua hetken. "Hmm. Onhan tuossa ongelmaa." Sitten hänellä välähti. "Nyt keksin! Haluaisitko liittyä Joulupukin joukkoihin? Voisit kuljettaa minua talolta toiselle, kun teen lahjatoivelistaa, ja aaton vietät tietenkin kanssamme Korvatunturilla!"

   Ketun silmiin ilmestyi hämmästynyt katse. "Todellako?"

Tiuku nyökkäsi, ja ketun pitkä häntä heilahti riemuisasti puolelta toiselle. Yhdessä he astelivat aukiolle. Kuutamon valossa Tiuku esitteli uuden ystävänsä tovereilleen, ja iloisten huudahdusten saattelemana kettu liittyi tonttujen joukkoon Pukin uudeksi apuriksi.