Koulupäivä alkoi ihan tavallisesti. Kuten yleensäkin, odottelimme käytävällä opettajaamme, joka tulisi luultavasti jälleen muutaman minuutin myöhässä päästämään meidät sisään luokkahuoneeseen, jossa sitten kuluvan tunnin ajan opiskelisimme yhteiskuntaopin kiehtovaa maailmaa. En kuitenkaan tiennyt, että tuona päivänä tekisin jotain, mitä en koskaan edes villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut tekeväni.

   Seisoin aivan oven vieressä muutaman ystäväni kanssa, niin sivussa kuin mahdollista. Emme todellakaan lukeutuneet koulumme suosituimpiin oppilaisiin, itse asiassa juuri päinvastoin; olimme ravintoketjun pohjalla. Käytännössä se tarkoitti sitä, ettei meitä tarvinnut huomioida lainkaan, tai jos jokin epätavallinen tilanne tätä vaati, huomion täytyi olla negatiivista. En tiedä miten oppilaat sen tekevät, mutta jollain tavalla kouluihin, olivatpa ne kuinka pieniä tai suuria tahansa, muodostuu ravintoketju: huipulla ovat suosituimmat, ”cooleimmat” tyypit. Seuraavana tulevat mielistelijät, eli näiden niin sanottujen julkimoiden hännystelijäjoukot, jotka seuraavat heitä uskollisesti paikasta toiseen, nauravat näiden tempauksille ja ovat muutenkin henkisenä tukena. Usein kiusaamistilanteissa heitä kutsutaan vahvistajiksi tai apureiksi; he peesaavat itse pääjehua, ja tukevat tämän tarinaa jos tilanteesta tehdään virallinen tutkinta. Hännystelijöiden jälkeen ovat niin kutsutut tavikset, oppilaat, jotka eivät kuulu hierarkian kumpaankaan ääripäähän, vaan leijuvat siinä välillä, lopulta joko kohoten jumalolentojen joukkoon tai päätyen pohjalle muiden hyljeksittyjen kanssa. Sitten tulimme me. Nörtit, hikarit, opettajan lellikit, joita kaikki inhosivat.

Seisoin siis siinä oven vieressä kahden ystäväni kanssa. Pete katseli minua kysyvästi, hän oli ilmeisesti huomannut poissaolevan katseeni, joka oli ikävä kyllä yleistynyt huomattavasti viime aikoina. Sivusilmällä äkkäsin hänen huuliensa liikkuvan, ja pakotin silmäni irti siitä mihin ne olivat nauliintuneet: toiseen ystävääni Janiin.

Jan oli sanalla sanoen kaunis. Ainakin minun mielestäni. Hänen puolipitkät, punertavat hiuksensa olivat useimmiten auki, ja siniset silmät vilkkuivat ilkikurisesti aina hänen kertoessaan yhtä lukuisista tarinoistaan, joita hän suolsi aivoistaan tuosta noin vain. Sininen huppari verhosi hentoa kehoa, ja vaikkei hän ollut erityisen pitkä, hänen silmänsä oli silti minua muutamaa senttiä korkeammalla.

Olin tiedostanut jo jonkin aikaa, että saatoin olla rakastumassa häneen. Nyt tiesin sen varmasti, tai ainakin niin varmasti kuin kuusitoistavuotias voi tietää. Kuitenkin, miten voi olla varma syvistä tunteista joita ei ole koskaan aikaisemmin kokenut? Mistä tietää mikä on rakkautta ja mikä vain epätodellista kuvitelmaa hyvän ystävyyden pohjalta? Ja mikä tärkeintä; keneltä kysyä?

Täysin uppoutuneena näihin pohdintoihin horjahdin hieman, kun nuorisolauma säntäsi ohitseni luokkaan, jonka oven opettaja oli huomaamattani avannut. Hän katsahti minua kummastuneena, ilmeisesti katseeni oli jälleen livahtanut utuiseksi. Tosin hän ei sanonut mitään, joten oletan että kyseisestä tuijotuksesta oli tullut suurempi osa arkipäivääni kuin itse olin tajunnutkaan. Odotin hetken, jotta pahin tungos ehti hiipua, ja astuin vasta sitten sisään nyt täysinäiseen oppitilaan, joka ei kylläkään ulkonäöllään hurmannut. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta neljää pulpettirivistöä ja liitutaulua, joka oli epäkäytännöllisesti sijoitettu tilan oikeaan laitaan, oppilaista katsoen sivulle, joten aina muistiinpanoja kirjoitettaessa kaikkien täytyi kääntyä 180 astetta oikeaan nähdäkseen taululle, ja lähimpänä istuvien täytyi painaa päänsä miltei pulpetin pintaan, jotta taimmaiset näkisivät tekstin, jota ilmestyi aivan liikaa vihreälle pinnalle.

Istahdin paikalleni aivan tuon taulun eteen, ja kaivoin oppikirjan ulos laukustani. Kirja oli vanha ja rapistunut, mutta niinhän ne aina olivat. Käännähdin nopeasti ympäri ja suuntasin katseeni luokan etuosaan, jossa opettaja siirteli rämisevää piirtoheitintä nurkkauksesta keskelle lattiaa. Pitkä johto kiemurteli oppilaiden jaloissa kuin kuristajakäärme, ja mietin ties monettako kertaa, milloin tulisi se päivä jolloin joku meistä kompastuisi tuohon paksuun oranssiin piuhaan ja taittaisi niskansa horjahtaessaan pulpetin kulmaa vasten.

Vihdoin laite saatiin paikoilleen, ja tunti saattoi alkaa. Osa muistiinpanoista kirjoitettiin kalvoilta, osa taululta, ja tunti edistyi normaaliin tahtiinsa, kunnes oli aika kääntää sivua ja siirtyä uuteen kappaleeseen. Otsikkona avioliitto ja perheet.

Tunsin kuinka kova pala nousi kurkkuuni, ja pelkäsin jokaisen huomaavan punan, joka kohosi poskilleni. Opettaja heijasti uuden tekstin seinälle, ja hitaasti nostin kynäni ja aloin kirjoittaa.

’Avioliitto solmitaan miehen ja naisen välille.’ Käteni alkoi vapista, mutta kirjoitin lauseen niin hyvin kuin pystyin. Tiesin, että tunteeni saattaisivat hyvinkin näkyä selkeästi ulospäin, joten yritin pysyä rauhallisena ja jatkoin kirjoittamista vaikka kynäni tuntui kapinoivan jokaista lausetta vastaan. Viimein tulimme siihen, mihin tiesin meidän lopulta päätyvän: sateenkaariperheet ja rekisteröity parisuhde.

Eihän tämän aiheen kuuluisi pelottaa minua! Miksi se sitten tekee niin? En tiedä. Ehkä siksi, että tiesin jo kauan ennen kuin opettaja edes avasi suutaan meidän keskustelevan aiheesta joko koko luokan kesken tai ryhmissä, eikä kumpikaan vaihtoehto liiemmin houkutellut. Vain parhaat ystäväni tiesivät minun olevan homo, joten en voi syyttää opettajaa aiheen käsittelytavasta. Syytän silti.

Tiedän, ettei minun pitäisi suhtautua tähän läheskään tällä tavoin. Vähemmistön edustajana minun kuuluisi olla riemuissani, että peruskoulussa opetetaan myös tätä näkökulmaa perheen arkeen. En kuitenkaan ollut, sillä saatoin arvata, miten keskustelu etenisi, kunhan pahimmat suupaltit pääsisivät kunnolla vauhtiin.

Huokasin raskaasti, kun edestä kantautui se kauan pelätty lausahdus: ”Nyt keskustelemme yhdessä sateenkaariperheistä ja homoseksuaalisuudesta.”

Saman tien kuulin takaani tirskauksen. Luulisi tämänikäisten oppineen jo olemaan nauramatta sellaisille sanoille kuin ”homo” tai ”seksuaalisuus”, mutta vuosien aikana olen huomannut, että tämä piirre pysyy tietyissä lajimme yksilöissä läpi eliniän. Niinpä en ollut lainkaan yllättynyt, kun ensimmäistä kikatusta seurasi toinen, ja pian puoli luokkaa oli räjähtänyt kovaääniseen nauruun. Opettaja ei tehnyt elettäkään keskeyttääkseen kohtauksen, hän vain seisoi hiljaa ja odotti metakan laantuvan. Lopulta niin kävikin, ja piinaava keskustelu saattoi toden teolla alkaa.

”Osaako joku selittää, mitä tarkoitetaan sateenkaariperheellä?”

Perältä kuului epämääräistä sipinää, ja pian yksi käsi kohosi. Luokan suosituimpiin lukeutuva Markus oli nostanut kätensä.

”Se tarkoittaa sitä kun kahdella homppelilla on muksuja.”

Painoin pääni käsieni taakse ja nojasin raskaasti pulpetinkanteen. Ja tunnista oli kulunut vasta kymmenen minuuttia…

Opettaja rypisti hieman otsaansa, muttei millään muulla tavalla ilmaissut mielipidettään vastauksesta. Sen sijaan hän nyökkäsi aavistuksen verran ja jatkoi: ”Ei ihan, Markus. Sateenkaariperheellä tarkoitetaan perhettä, johon kuuluu joko kaksi miestä tai kaksi naista, joilla on lapsia.”

Tirskunta alkoi uudelleen, mutta hälveni tällä kertaa huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla.

”Entä haluaisiko joku kertoa, miten rekisteröity parisuhde eroaa avioliitosta?”

Tällä kertaa vastauksen antoi Mira, taviksiin lukeutuva lukutoukka.

”Rekisteröidyssä parisuhteessa elävät eivät voi adoptoida lasta.”

Jälleen luokan takaosasta kantautui hiljaista puhetta, ja pian Markus viittasi uudelleen ja puhui pilkallisella äänellä.

”Miksi ne vaahtoavat niistä homojen oikeuksista koko ajan? Jos avioliitto kerran on miltei sama asia kuin se parisuhdehommeli, niin miksi niiden pitäisi saada mennä naimisiin? Eikös Raamattukin ole sitä vastaan? Täysiä pervojahan ne on!”

Sillä hetkellä minä suutuin. Suutuin oikein todella. Sitä ei tapahdu usein, olen tavallisesti melko rauhallinen ja myötämielinen luonteeltani, mutta nyt en enää kyennyt vain istumaan hiljaa. Kynnet jättivät valkeat jäljet kämmeniini, kun käteni puristuivat tiukasti nyrkkiin veren kohistessa korvissani.

Nousin ylös, kävelin koko matkan luokan perälle asti ja iskin käteni pojan pulpetinkanteen melkoisella voimalla. Markus säpsähti näkyvästi ja veti tuoliaan nopeasti taaksepäin, jolloin väliimme jäi pulpetin lisäksi hiukan ilmaakin. Tunsin punan kasvoillani syvenevän, mutta tällä kertaa se ei johtunut häpeästä, vaan raivosta.

”Jokaisella ihmisellä”, aloitin uhkaavalla, kylmän rauhallisella äänellä, ”on unelmia. Kaksi tavallisinta ovat häät ja lapset. Homoilla, kuten minulla, ei ole mahdollisuutta saavuttaa kumpaakaan. En voi koskaan mennä naimisiin, sovittaa hääpukua tai valita hääkakkua, enkä saada siunausta suhteelleni ihmiseen, joka merkitsee minulle enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa. En voi viedä lapsiani kouluun, en juhlia heidän syntymäpäiviään, koska minulle ei voi seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi adoptoida lasta! Vain siksi, että homoparit eivät ole soveliaita vanhempia, koska lapsi tarvitsee sekä isän että äidin! Tiedätkö, kuinka epäreilulta tuntuu, että jotkut alkoholisoituneet, väkivaltaiset heteroparit saavat pitää lapsensa, mutta homovanhemmat ovat niitä joita pidetään soveltumattomina? Entä tiedätkö, miten julmalta kuulostaa, kun siunauksessa parisuhteelle toivotaan ’Jumalan johdatusta ja toivoa löytää oikea tie’?  Suoraa suomennettuna: ’Erotkaa ja ryhtykää heteroiksi’! Miten ihmeessä kahden ihmisen välinen rakkaus voi olla pervoa, jos se on molemminpuolista, rakastavaa ja huolehtivaa välittämistä? Ei, rekisteröity parisuhde ja avioliitto eivät ole miltei samanlaisia, niiden välillä on valtava aatteellinen kuilu, jota ei tässä vanhoillisessa, ajastaan jäljessä olevassa maassa uskalleta ylittää!”

Hengitykseni oli raskasta, ja se kuului erinomaisesti kuolemanhiljaisessa huoneessa. Kukaan ei liikkunut, kukaan ei puhunut. Jos joku olisi tuolla kyseisellä hetkellä pudottanut nuppineulan lattialle, ääni olisi kuulostanut kiväärin laukaukselta.

Kasvot punoittaen käännyin kannoillani, nappasin laukkuni ja kirjani ja rynnistin ulos luokasta jättäen jälkeeni seitsemäntoista hyvin järkyttynyttä oppilasta ja yhden kalpeakasvoisen opettajan.

 

(Kirjoittajan huomautus: Tarina on fiktiota, kuten kaikki muukin blogissani. En julkaise tapahtumia tosielämästä, vaan kirjoitan fiktiivisiä kertomuksia, joihin sisällytän omia ajatuksiani).