Tiuku vilkaisi vielä kerran sisään ikkunasta, kirjoitti viimeiset lauseet pieneen muistikirjaansa ja loikkasi sitten alas ikkunalaudalta. Pitkää partaansa sukien tonttu hyppeli metsän siimekseen, yli lumisten nietosten ja jäisten lätäköiden.

   Hän kaivoi pienen kartan esiin nuttunsa sisätaskusta ja tarkisti sijaintinsa kompassin avulla. Vielä muutama talo, ja hän voisi palata Korvatunturille palauttamaan raporttinsa. Pukki olisi varmasti tyytyväinen, ainakin Tiuku toivoi niin. Hän oli työskennellyt kovasti viime aikoina, ja olisi hienoa, jos pomo huomaisi sen.

   Tiuku veti hiippalakkinsa paremmin korviensa peitoksi ja lähti tarpomaan kohti seuraavaa mökkiä. Puisen talon ikkunoista pilkotti valoa, mikä kertoi asukkaiden olevan kotona. Pikku tonttu kiipesi vaivalloisesti ikkunan taakse ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Kaksi pikkulasta näytti kinastelevan keskenään. Vanhemmat eivät joko jaksaneet puuttua asiaan tai he eivät nähneet, kuinka vanhempi lapsi veti pikkuruisen nuken sisarensa kädestä ja heitti sen korkean kaapin päälle, kauas lapsen ulottumattomiin. Tiuku seurasi lasin takana, ja hänet valtasi hillitön halu auttaa nuorimmaista, hakea nukke takaisin. Silti hän muisti mielessään tonttujen ensimmäisen säännön: älä puutu ihmisen asioihin.

   Viimein perheen äiti asteli huoneeseen, ymmärsi mitä siellä oli meneillään ja nosti nuken alas korkeuksista. Tiuku huokaisi helpotuksesta, merkitsi kirjaansa punaisen ruksin vanhemman lapsen kohdalle ja hyppäsi hangelle. Yö oli jo pitkällä, värikkäät revontulet tanssivat taivaankannella kuun ja tähtien rinnalla. Tonttu suoristi köyristyneen selkänsä ja istahti kannolle, joka pilkisti valkean lumen keskeltä. Hän alkoi olla jo liian vanha tällaiseen hyppimiseen, loikkimiseen ja juoksenteluun. Nuoremmat tontut saisivat hoitaa työn ensivuonna, hän itse keskittyisi lelujen maalaamiseen ja joululeivonnaisten leipomiseen Joulumuorin kanssa.

   Hankeen ei jäänyt pienintäkään jälkeä, kun tonttu viiletti sen pehmeää pintaa pitkin kauemmas asumuksista. Hän vilkaisi pientä rannekelloaan hypätessään nukkuvan jänisperheen pesän yli. Melkein keskiyö. Jos hän pitäisi kiirettä, hän ehtisi vielä mukaan öiseen tonttutanssiin Suurmetsän aukiolle ennen raportin palauttamista. Tiuku kiristi vauhtiaan ja syöksyi tiheään pensaikkoon, joka reunusti kapeaa metsäpolkua. Ihmisillä oli näin joulun alla outo tapa vaellella metsissä iltaisin etsimässä kuusia, joita he sitten raahasivat koteihinsa. Tiuku ei siis uskaltanut astua metsätielle, vaikka matka olisikin taittunut nopeammin tasaisella alustalla.

   Hiljainen rasahdus halkoi öistä ilmaa, ja sitä seurasi monia hiljaisempia ääniä, askelia hangella. Tiuku pysäytti vauhtinsa niin että lunta pöllysi, kuunteli vielä hetken suipot korvat väristen ja livahti sitten piiloon onttoon puunrunkoon, varjojen suojiin. Askeleet lähestyivät, ja tonttu käpertyi syvemmälle piilopaikkansa turvaan.

   Askelien äänet hiljenivät, mutta niiden tilalle ilmaantui kovaäänisien nuuhkaisujen kuoro. Oranssien karvojen peittämät tassut pysähtyivät aivan rungon vierelle, ja kapeat kasvot kurkistivat uteliaasti sisään hämärään onkaloon. Tiuku pidätti hengitystään, mutta tajusi muutamassa sekunnissa, ettei pystyisi piilottelemaan ketulta ja sen loistavalta hajuaistilta.

   Kettu kumartui lähemmäs ja murahti oudon hajun tunkeutuessa sen nenään. Haju muistutti ihmistä, mutta siinä oli ripaus jotain muutakin, jotain joka muistutti metsän eläinten tuoksuja. Tämä olento, mikä se sitten ikinä olikin, ei vaikuttanut uhkaavalta, joten kettu työntyi syvemmälle onkaloon ja nuuhkaisi vielä kerran. Pienen olennon sydän hakkasi, ja sen pelkotuoksu oli niin voimakas, että kettu arveli sen saavan pian sydänkohtauksen.

 "Rauhoituhan nyt ennen kuin pumppusi pettää", kettu lausahti tarkkaillen olentoa suurilla silmillään. Pienet kädet vapisivat, eikä pelko tuntunut laantuvan lainkaan. Päinvastoin, kuullessaan ketun matalan äänen olennon sydämensyke kiihtyi entisestään.

 "M-m-mitä s-sinä h-haluat?" olento sopersi ja painautui niin lähelle rungon puisia seinämiä kuin vain kykeni. Kettu pudisti kolmiomaista päätään hämmästyneenä ja yritti puhua niin lempeästi kuin vain kykeni.

 "En minä mitään sinulta halua, pikku-ukko. Haistoin sinut jo kaukaa metsän laidalta, ja päätin seurata sinua huvin vuoksi. Nyt näen, ettei se ehkä ollut aivan viisasta."

 Tonttu värähti ja sanoi vapisevalla äänellä: "M-minulla on h-h-hiukan kiire, joten j-jos sinulle vain sopii, jatkaisin m-matkaani nyt."

 Ketun naurahdus sai tontun vinkaisemaan pelokkaasti, mutta tajuttuaan äänen nauruksi Tiuku hivuttautui lähemmäs koiramaista otusta. Pelostaan huolimatta hän ei voinut olla ihailematta ketun kaunista turkkia, pitkää häntää ja terävää kuonoa. Valkeat tassut kantoivat eläimen helposti paksun hangen yli, jättäen jälkeensä vain helminauhamaisen jälkivanan.

   Kettu huomasi tontun ihailevat silmäykset ja perääntyi kuunvaloon, jotta turkki hohtaisi entistä vaikuttavammin. Tiuku ryömi myös onkalon suulle ja katseli uljasta eläintä vielä hetken.

   Kettu laskeutui maahan vatsalleen ja heilautti korviaan tontun suuntaan. "Jos sinulla on kiire, voin kuljettaa sinua selässäni. Olen ainakin sen velkaa, hidastin matkaasi aika tavalla. Tule, hyppää kyytiin."

 Tiuku arvioi hetken uuden tuttavansa luotettavuutta, mutta vilkaisi sitten kelloaan. Hän oli pahasti myöhässä, eikä ehtisi mitenkään ajoissa, jos jatkaisi tarpomista hangessa. Niinpä hän kipusi ketun selkään ja istahti tämän harteille. Voimakkaat lihakset jännittyivät, kun eläin nousi seisomaan ja lähti juoksemaan puiden lomassa. "Minne päin suunnataan?" kettu kysyi askeltensa lomassa. Tiuku kumartui eteenpäin ja joutui huutamaan vinkuvan tuulen yli: "Aukiolle. Se sijaitsee aivan metsän keskellä, suuren tammen ympärille."

   Kettu nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa kohti suurta kuusikkoa. Tiuku ummisti silmänsä, nappasi tukevan otteen ketun punertavasta turkista ja piteli kiinni henkensä edestä. Pitkillä loikilla matka taittui nopeasti, ja tuossa tuokiossa he seisoivat aukion laitamilla, pensaiden suojissa. Kettu laskeutui jälleen alas päästääkseen tontun liukumaan selästään maahan.

   Tiuku suoristi nuttunsa ja katsahti ketun kiiluviin silmiin. "Kiitos avustasi."

 Kettu nyökkäsi lyhyesti, ja yllättävä suru varjosti sen kapeita kasvoja. Tiuku siristi silmiään kysyvästi. "Mikä hätänä?"

 "Ei mikään, ei mikään. Minua vain hiukan masentaa aina jouluisin. Vietän pyhät aina yksin, sillä kukaan ei juurikaan piittaa seurastani. Kaikki ovat kuulleet tarinoita ovelista ja juonikkaista ketuista, jotka puijaavat toisia minkä ehtivät." Sumein silmin eläin istahti hangelle.

   Tiuku katseli kettua hetken. "Hmm. Onhan tuossa ongelmaa." Sitten hänellä välähti. "Nyt keksin! Haluaisitko liittyä Joulupukin joukkoihin? Voisit kuljettaa minua talolta toiselle, kun teen lahjatoivelistaa, ja aaton vietät tietenkin kanssamme Korvatunturilla!"

   Ketun silmiin ilmestyi hämmästynyt katse. "Todellako?"

Tiuku nyökkäsi, ja ketun pitkä häntä heilahti riemuisasti puolelta toiselle. Yhdessä he astelivat aukiolle. Kuutamon valossa Tiuku esitteli uuden ystävänsä tovereilleen, ja iloisten huudahdusten saattelemana kettu liittyi tonttujen joukkoon Pukin uudeksi apuriksi.

   

Uusi kovaääninen rysähdys sai menninkäisjoukon heittäytymään nopeasti turvaan suojaavien kivimuurien taakse. Tämänkertainen kivenlohkare ei kuitenkaan osunut yhteenkään elävään olentoon, ja odotettuaan muutaman minuutin puolustajat uskaltautuivat esiin piiloistaan ja asettuivat jälleen linjaan katapultin kantaman rajoille. Hyytävä tuuli tuntui pilkkaavan heidän turhia ponnistelujaan, kun taas kerran yksi lukuisista öljyin valelluista puukeihäistä lävisti puisen vartiotornin sytyttäen sen palamaan.

   Grikar Rawardar seurasi tuota kaikkea surullinen katse tummissa silmissään ja pelko sydämessään. Haltiana hänellä ei ollut oikeutta puuttua taistelun kulkuun, vaikka se hänen mielestään olikin hirvittävän epätasainen menninkäisten kannalta. Hänen apuaan ei oltu pyydetty, joten hän ei voinut muuta kuin seisoa laakson reunalla ja katsoa, kuinka Lumottu maa ajautui väistämättä kohti viimeistä henkäystään. Henkäystä, joka olisi tuleva hyvin pian.

   ”Ei sillä ettenkö nauttisi jalosukuisesta seurastasi, Gri, mutta kysynpähän silti: mitä ihmettä sinä täällä teet?”

 Grikar vilkaisi vierelleen ilmestynyttä olentoa ja yritti kaikin voimin peittää huudahduksen, joka oli päässyt ilmoilleen vasten hänen tahtoaan. Hazel O’Little oli tunnettu kyvystään liikkua äänettömämmin kuin aave, mutta silti nuori haltia ei koskaan tottuisi näihin yllättäviin ilmaantumisiin.  Itse asiassa hän ei ollut edes varma tahtoiko hän. Kitukasvuinen menninkäinen osasi korkeahkosta iästään huolimatta olla harvinaisen lapsekas, ja silloin tällöin haltian oli miltei mahdotonta estää itseään läimäyttämästä omahyväistä virnettä pois kasvoilta, joille se tuntui putkahtavan aina mitä sopimattomimmalla hetkellä.

   ”Tulin vain tarkistamaan tilanteen, Hazel. En muuta.”

Pieni menninkäisnainen loi häneen epäluuloisen, joskin kuivan huumorin sävyttämän katseen. ”Ja minä kun luulin, että haltioita pidetään täysin sydämettöminä”, hän totesi ja kaivoi povitaskustaan hopeoidun piipun, jonka työnsi suuhunsa. Värikkäitä kuplia alkoi kohoilla ilmaan nopeaan tahtiin, vaikka menninkäinen ei ollut tehnyt elettäkään sytyttääkseen piippua. ”Vaikka turhaahan tämä on, sen näkee puolisokea peikkokin. Tuuli, sateen puuttuminen, metsän alttius suurpalolle, kaikki nämä seikat ovat jo lähtökohtaisesti meitä vastaan, eikä taida menninkäisten satumaisesta tuuristakaan olla vastukseksi luontoäidin voimille.”

   Hazelin sanojen kannustamana Grikar suuntasi katseensa uudelleen taistelukentälle vain todetakseen, ettei tilanne ollut muuttunut lainkaan. Edelleen hätääntyneet menninkäiset syöksähtelivät suojiensa lomasta sammuttamaan kyteviä tulipalonalkuja tai ampuakseen metsän laitaa kohti heikoilla tykeillään. Taika, joka oli tiukasti punoutunut menninkäisten ympärille, loitsuihin kiedottu metsä, jossa nämä asuivat, alkoivat molemmat menettää voimiaan yhtä nopeasti kuin kotinsa uupuneet puolustajatkin, eikä ollut vaikeaa arvata, miten tämä yhteenotto tulisi päättymään.

   Ilmeisesti myös Hazel oli huomannut taistelun lähenevän loppuaan. Huokaisten hän työnsi piipun (edelleen palavana) takaisin taskunsa pohjalle ja risti kätensä rinnalleen.

 ”Aika suorittaa niin sanottu ’taktinen vetäytyminen’, luulemma. Oli mukava nähdä sinua, Gri, vaikkakin olosuhteet olisivat voineet olla suotuisammat.” Niine hyvineen vanha menninkäinen veti lyhyen pistomiekkansa esiin lanteillaan roikkuvasta nahkahuotrasta ja kiiruhti ikäisekseen vaikuttavan ripeästi alas viettävää rinnettä perääntymiskäskyjä huudellen. Nuoremmat taistelijat reagoivat sanoihin heti, ja muutaman sekunnin kuluttua joukko verta vuotavia sotureita kiipesi ylös lehdosta pahoin haavoittuneita mukanaan raahaten. Hazel juoksi laumansa kärkipäässä niittäen tieltään maahan jokaisen haarniskoidun vihollisen, joka uskaltautui joukkion reitille.

   Kun haltia varmistui siitä, että pako oli onnistunut ilman erillisiä välikohtauksia, hänkin perääntyi syvemmälle puiden varjoihin tarkkaillakseen vihollisjoukkoja vielä hetken. Vaikkei hän Hazelista liiemmin pitänytkään, ei pitänyt koko tämän rodusta (haltioilla ja menninkäisillä oli aina ollut eripuraa), valinnan edessä hän silti asettuisi ennemmin menninkäisten kuin paholaisten puolelle. Tosin haltiat olivat sodan aikaisessa vaiheessa tehneet hyvin selväksi, etteivät he olleet aikeissa osallistua voimanmittelöihin millään tavoin, vaan jättäytyä ulos kokonaan. Jotkut klaaninvanhimmista olivat kannattaneet jopa haltioiden kaupungin, Julex Tolin rajojen sulkemista, mutta nuorempi sukupolvi oli esittänyt niin myrskyisän vastalauseen, että hanke oli kuollut ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla syntyäkään.

   Kaukaisuudesta kantautui kimakka tuskankiljaisu, ja Grikar tunsi epämukavan puistatuksen ravistelevan kehoaan väkivaltaisesti. Sanoivatpa hänen klaanitoverinsa mitä tahansa, hän ei seisoisi vieressä katselemassa kuinka Lumotun maan asukkaat tuhosivat toisensa vähä vähältä. Tuhosivat kaiken sen mitä he olivat yhdessä varjelleet suurena salaisuutena monta tuhatta vuotta. Sota uhkasi sytyttää koko Lumotun maan ilmiliekkeihin, ja pahimmassa tapauksessa taistelut leviäisivät lopulta Tosimaailmaan, ihmisiksi kutsuttujen olentojen keskelle. Jos ihmiset saisivat tietää Lumotusta maasta…

   Hitaasti, melkein huomaamatta, ajatus alkoi muovautua nuoren haltian aivoissa. Se vaatisi vielä kehittelyä, mutta jo nyt suunnitelma vaikutti lupaavalta. Ainakin se olisi parempi kuin tuo ahdistava passiivisuus jossa hän oli tähän asti vellonut hampaitaan kiristellen ja omaan avuttomuuteensa turhautuneena. Hän tiesi kyllä mitä haltioiden ylikehittyneestä kunniantunnosta sanottiin, mutta hän ei koskaan ollut pitänyt sitä negatiivisena luonteenpiirteenä. Sen katoaminen alkoi näkyä, ja vaikka moni sitä epäilikin, Grikar itse oli varma, että juuri haltioiden löyhtyneet kunniankäsitykset olivat ainakin osasyynä Lumotun maan nykyiseen tilaan. Muinoin haltiat olivat pitäneet yllä järjestystä, valvoneet ja laatineet lakeja, rankaisseet rikollisia ja palkinneet sankareita. Nyt Grikarista tuntui, että oli aika korjata tuo virhe, jonka hänen klaaninsa oli toimettomuudellaan saanut aikaan.

 ”Ehkäpä on vihdoin tullut aika Vanhojen ottaa takaisin se minkä ovat typeryyttään menettäneet”, haltia lausahti itsekseen, kääntyi kannoillaan ja suuntasi päättäväiset askeleensa kohti Menninkäismetsän länsilaitaa. Siellä, rauhallisessa rantaluolassa, hän voisi aloittaa loitsunsa.

Koulupäivä alkoi ihan tavallisesti. Kuten yleensäkin, odottelimme käytävällä opettajaamme, joka tulisi luultavasti jälleen muutaman minuutin myöhässä päästämään meidät sisään luokkahuoneeseen, jossa sitten kuluvan tunnin ajan opiskelisimme yhteiskuntaopin kiehtovaa maailmaa. En kuitenkaan tiennyt, että tuona päivänä tekisin jotain, mitä en koskaan edes villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut tekeväni.

   Seisoin aivan oven vieressä muutaman ystäväni kanssa, niin sivussa kuin mahdollista. Emme todellakaan lukeutuneet koulumme suosituimpiin oppilaisiin, itse asiassa juuri päinvastoin; olimme ravintoketjun pohjalla. Käytännössä se tarkoitti sitä, ettei meitä tarvinnut huomioida lainkaan, tai jos jokin epätavallinen tilanne tätä vaati, huomion täytyi olla negatiivista. En tiedä miten oppilaat sen tekevät, mutta jollain tavalla kouluihin, olivatpa ne kuinka pieniä tai suuria tahansa, muodostuu ravintoketju: huipulla ovat suosituimmat, ”cooleimmat” tyypit. Seuraavana tulevat mielistelijät, eli näiden niin sanottujen julkimoiden hännystelijäjoukot, jotka seuraavat heitä uskollisesti paikasta toiseen, nauravat näiden tempauksille ja ovat muutenkin henkisenä tukena. Usein kiusaamistilanteissa heitä kutsutaan vahvistajiksi tai apureiksi; he peesaavat itse pääjehua, ja tukevat tämän tarinaa jos tilanteesta tehdään virallinen tutkinta. Hännystelijöiden jälkeen ovat niin kutsutut tavikset, oppilaat, jotka eivät kuulu hierarkian kumpaankaan ääripäähän, vaan leijuvat siinä välillä, lopulta joko kohoten jumalolentojen joukkoon tai päätyen pohjalle muiden hyljeksittyjen kanssa. Sitten tulimme me. Nörtit, hikarit, opettajan lellikit, joita kaikki inhosivat.

Seisoin siis siinä oven vieressä kahden ystäväni kanssa. Pete katseli minua kysyvästi, hän oli ilmeisesti huomannut poissaolevan katseeni, joka oli ikävä kyllä yleistynyt huomattavasti viime aikoina. Sivusilmällä äkkäsin hänen huuliensa liikkuvan, ja pakotin silmäni irti siitä mihin ne olivat nauliintuneet: toiseen ystävääni Janiin.

Jan oli sanalla sanoen kaunis. Ainakin minun mielestäni. Hänen puolipitkät, punertavat hiuksensa olivat useimmiten auki, ja siniset silmät vilkkuivat ilkikurisesti aina hänen kertoessaan yhtä lukuisista tarinoistaan, joita hän suolsi aivoistaan tuosta noin vain. Sininen huppari verhosi hentoa kehoa, ja vaikkei hän ollut erityisen pitkä, hänen silmänsä oli silti minua muutamaa senttiä korkeammalla.

Olin tiedostanut jo jonkin aikaa, että saatoin olla rakastumassa häneen. Nyt tiesin sen varmasti, tai ainakin niin varmasti kuin kuusitoistavuotias voi tietää. Kuitenkin, miten voi olla varma syvistä tunteista joita ei ole koskaan aikaisemmin kokenut? Mistä tietää mikä on rakkautta ja mikä vain epätodellista kuvitelmaa hyvän ystävyyden pohjalta? Ja mikä tärkeintä; keneltä kysyä?

Täysin uppoutuneena näihin pohdintoihin horjahdin hieman, kun nuorisolauma säntäsi ohitseni luokkaan, jonka oven opettaja oli huomaamattani avannut. Hän katsahti minua kummastuneena, ilmeisesti katseeni oli jälleen livahtanut utuiseksi. Tosin hän ei sanonut mitään, joten oletan että kyseisestä tuijotuksesta oli tullut suurempi osa arkipäivääni kuin itse olin tajunnutkaan. Odotin hetken, jotta pahin tungos ehti hiipua, ja astuin vasta sitten sisään nyt täysinäiseen oppitilaan, joka ei kylläkään ulkonäöllään hurmannut. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta neljää pulpettirivistöä ja liitutaulua, joka oli epäkäytännöllisesti sijoitettu tilan oikeaan laitaan, oppilaista katsoen sivulle, joten aina muistiinpanoja kirjoitettaessa kaikkien täytyi kääntyä 180 astetta oikeaan nähdäkseen taululle, ja lähimpänä istuvien täytyi painaa päänsä miltei pulpetin pintaan, jotta taimmaiset näkisivät tekstin, jota ilmestyi aivan liikaa vihreälle pinnalle.

Istahdin paikalleni aivan tuon taulun eteen, ja kaivoin oppikirjan ulos laukustani. Kirja oli vanha ja rapistunut, mutta niinhän ne aina olivat. Käännähdin nopeasti ympäri ja suuntasin katseeni luokan etuosaan, jossa opettaja siirteli rämisevää piirtoheitintä nurkkauksesta keskelle lattiaa. Pitkä johto kiemurteli oppilaiden jaloissa kuin kuristajakäärme, ja mietin ties monettako kertaa, milloin tulisi se päivä jolloin joku meistä kompastuisi tuohon paksuun oranssiin piuhaan ja taittaisi niskansa horjahtaessaan pulpetin kulmaa vasten.

Vihdoin laite saatiin paikoilleen, ja tunti saattoi alkaa. Osa muistiinpanoista kirjoitettiin kalvoilta, osa taululta, ja tunti edistyi normaaliin tahtiinsa, kunnes oli aika kääntää sivua ja siirtyä uuteen kappaleeseen. Otsikkona avioliitto ja perheet.

Tunsin kuinka kova pala nousi kurkkuuni, ja pelkäsin jokaisen huomaavan punan, joka kohosi poskilleni. Opettaja heijasti uuden tekstin seinälle, ja hitaasti nostin kynäni ja aloin kirjoittaa.

’Avioliitto solmitaan miehen ja naisen välille.’ Käteni alkoi vapista, mutta kirjoitin lauseen niin hyvin kuin pystyin. Tiesin, että tunteeni saattaisivat hyvinkin näkyä selkeästi ulospäin, joten yritin pysyä rauhallisena ja jatkoin kirjoittamista vaikka kynäni tuntui kapinoivan jokaista lausetta vastaan. Viimein tulimme siihen, mihin tiesin meidän lopulta päätyvän: sateenkaariperheet ja rekisteröity parisuhde.

Eihän tämän aiheen kuuluisi pelottaa minua! Miksi se sitten tekee niin? En tiedä. Ehkä siksi, että tiesin jo kauan ennen kuin opettaja edes avasi suutaan meidän keskustelevan aiheesta joko koko luokan kesken tai ryhmissä, eikä kumpikaan vaihtoehto liiemmin houkutellut. Vain parhaat ystäväni tiesivät minun olevan homo, joten en voi syyttää opettajaa aiheen käsittelytavasta. Syytän silti.

Tiedän, ettei minun pitäisi suhtautua tähän läheskään tällä tavoin. Vähemmistön edustajana minun kuuluisi olla riemuissani, että peruskoulussa opetetaan myös tätä näkökulmaa perheen arkeen. En kuitenkaan ollut, sillä saatoin arvata, miten keskustelu etenisi, kunhan pahimmat suupaltit pääsisivät kunnolla vauhtiin.

Huokasin raskaasti, kun edestä kantautui se kauan pelätty lausahdus: ”Nyt keskustelemme yhdessä sateenkaariperheistä ja homoseksuaalisuudesta.”

Saman tien kuulin takaani tirskauksen. Luulisi tämänikäisten oppineen jo olemaan nauramatta sellaisille sanoille kuin ”homo” tai ”seksuaalisuus”, mutta vuosien aikana olen huomannut, että tämä piirre pysyy tietyissä lajimme yksilöissä läpi eliniän. Niinpä en ollut lainkaan yllättynyt, kun ensimmäistä kikatusta seurasi toinen, ja pian puoli luokkaa oli räjähtänyt kovaääniseen nauruun. Opettaja ei tehnyt elettäkään keskeyttääkseen kohtauksen, hän vain seisoi hiljaa ja odotti metakan laantuvan. Lopulta niin kävikin, ja piinaava keskustelu saattoi toden teolla alkaa.

”Osaako joku selittää, mitä tarkoitetaan sateenkaariperheellä?”

Perältä kuului epämääräistä sipinää, ja pian yksi käsi kohosi. Luokan suosituimpiin lukeutuva Markus oli nostanut kätensä.

”Se tarkoittaa sitä kun kahdella homppelilla on muksuja.”

Painoin pääni käsieni taakse ja nojasin raskaasti pulpetinkanteen. Ja tunnista oli kulunut vasta kymmenen minuuttia…

Opettaja rypisti hieman otsaansa, muttei millään muulla tavalla ilmaissut mielipidettään vastauksesta. Sen sijaan hän nyökkäsi aavistuksen verran ja jatkoi: ”Ei ihan, Markus. Sateenkaariperheellä tarkoitetaan perhettä, johon kuuluu joko kaksi miestä tai kaksi naista, joilla on lapsia.”

Tirskunta alkoi uudelleen, mutta hälveni tällä kertaa huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla.

”Entä haluaisiko joku kertoa, miten rekisteröity parisuhde eroaa avioliitosta?”

Tällä kertaa vastauksen antoi Mira, taviksiin lukeutuva lukutoukka.

”Rekisteröidyssä parisuhteessa elävät eivät voi adoptoida lasta.”

Jälleen luokan takaosasta kantautui hiljaista puhetta, ja pian Markus viittasi uudelleen ja puhui pilkallisella äänellä.

”Miksi ne vaahtoavat niistä homojen oikeuksista koko ajan? Jos avioliitto kerran on miltei sama asia kuin se parisuhdehommeli, niin miksi niiden pitäisi saada mennä naimisiin? Eikös Raamattukin ole sitä vastaan? Täysiä pervojahan ne on!”

Sillä hetkellä minä suutuin. Suutuin oikein todella. Sitä ei tapahdu usein, olen tavallisesti melko rauhallinen ja myötämielinen luonteeltani, mutta nyt en enää kyennyt vain istumaan hiljaa. Kynnet jättivät valkeat jäljet kämmeniini, kun käteni puristuivat tiukasti nyrkkiin veren kohistessa korvissani.

Nousin ylös, kävelin koko matkan luokan perälle asti ja iskin käteni pojan pulpetinkanteen melkoisella voimalla. Markus säpsähti näkyvästi ja veti tuoliaan nopeasti taaksepäin, jolloin väliimme jäi pulpetin lisäksi hiukan ilmaakin. Tunsin punan kasvoillani syvenevän, mutta tällä kertaa se ei johtunut häpeästä, vaan raivosta.

”Jokaisella ihmisellä”, aloitin uhkaavalla, kylmän rauhallisella äänellä, ”on unelmia. Kaksi tavallisinta ovat häät ja lapset. Homoilla, kuten minulla, ei ole mahdollisuutta saavuttaa kumpaakaan. En voi koskaan mennä naimisiin, sovittaa hääpukua tai valita hääkakkua, enkä saada siunausta suhteelleni ihmiseen, joka merkitsee minulle enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa. En voi viedä lapsiani kouluun, en juhlia heidän syntymäpäiviään, koska minulle ei voi seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi adoptoida lasta! Vain siksi, että homoparit eivät ole soveliaita vanhempia, koska lapsi tarvitsee sekä isän että äidin! Tiedätkö, kuinka epäreilulta tuntuu, että jotkut alkoholisoituneet, väkivaltaiset heteroparit saavat pitää lapsensa, mutta homovanhemmat ovat niitä joita pidetään soveltumattomina? Entä tiedätkö, miten julmalta kuulostaa, kun siunauksessa parisuhteelle toivotaan ’Jumalan johdatusta ja toivoa löytää oikea tie’?  Suoraa suomennettuna: ’Erotkaa ja ryhtykää heteroiksi’! Miten ihmeessä kahden ihmisen välinen rakkaus voi olla pervoa, jos se on molemminpuolista, rakastavaa ja huolehtivaa välittämistä? Ei, rekisteröity parisuhde ja avioliitto eivät ole miltei samanlaisia, niiden välillä on valtava aatteellinen kuilu, jota ei tässä vanhoillisessa, ajastaan jäljessä olevassa maassa uskalleta ylittää!”

Hengitykseni oli raskasta, ja se kuului erinomaisesti kuolemanhiljaisessa huoneessa. Kukaan ei liikkunut, kukaan ei puhunut. Jos joku olisi tuolla kyseisellä hetkellä pudottanut nuppineulan lattialle, ääni olisi kuulostanut kiväärin laukaukselta.

Kasvot punoittaen käännyin kannoillani, nappasin laukkuni ja kirjani ja rynnistin ulos luokasta jättäen jälkeeni seitsemäntoista hyvin järkyttynyttä oppilasta ja yhden kalpeakasvoisen opettajan.

 

(Kirjoittajan huomautus: Tarina on fiktiota, kuten kaikki muukin blogissani. En julkaise tapahtumia tosielämästä, vaan kirjoitan fiktiivisiä kertomuksia, joihin sisällytän omia ajatuksiani). 

 

"It is not him, it is just me.
 Me and my old ghosts. 
 Who else in this world it could be,
 when there is only me?

 These dark rooms can't scare me,
 however, they can depress. 
 Should here be someone else than we,
 or just me and my ghosts?

 They're teasing me,
 they're toying with me.
 And still I have to believe,
 there could never be anyone else.
 Just me and my ghosts." 

~ Roswell (one of my characters)

"En tiedä, otanko harteilleni liian suuren taakan kirjoittaessani tämän kirjeen. Ehkä nämä tapahtumat olisi hyvä haudata historian loputtomaan mereen, niistä ei pitäisi jättää merkkejä jälkipolville. Mutta minusta tuntuu, etten voi vaieta. Tämä uljas maa tekee kuolemaa, kaivaa omaa hautaansa johon lopulta lysähtää vailla toivoakaan pelastuksesta. 

   Maailmamme, planeettamme, on kotimme. Miksi tuhoamme sitä näin? Kansamme rohkeat johtajat puhuvat universumista, sen tarjoamista mahdollisuuksista, pakokeinoista. Niitä ei voi toteuttaa, sen tietävät kaikki kansamme viisaat professorit ja papit. Mutta suostutaanko heitä kuuntelemaan? Ei.

   Tellus, kotimme, luhistuu kasaan. Jo nyt ilmasto on lämmennyt huomattavasti, kesät ovat kuumia ja sateisia, talvet pitkiä ja runsaslumisia. Kaikkialla raivoaa myrskyjä, luonto taistelee viimein vastaan. Mutta se aloitti kamppailunsa liian myöhään. Ihmiset ovat myrkyttäneet ilmakehän, lianneet sen ja tuhonneet näin mahdollisuutensa pitkään, onnelliseen elämään.

   Ehkä puhun liian voimallisesti. Vielä on aikaa, jos kansa vain saadaan kuuntelemaan. Kehittynyt sivilisaatiomme vaatii uhrauksia, niin on aina ollut, mutta mikä saisi ihmiset todella ymmärtämään oman tuhonsa vaaran? He eivät saata uskoa sitä todeksi, vaikka pitäviä todisteita on esitetty jo vuosikausien ajan. Ihminen on mitä kiehtovin ja oudoin eläin. Emme voi uskoa, että on olemassa asioita, joihin meidän ei koskaan ole oletettu sekaantuvan. Miksi johtajamme rakennuttavat suuria sotakoneita, louhivat orjiensa avulla kalliosta malmeja, joita polttaa koneiden valtavissa säiliöissä?

   Tiedemiehet ovat yrittäneet puhdistaa kehää voimiensa avulla, mutta suurin osa heistä on menehtynyt yrityksiin, ja selviytyneet eivät enää uskalla yrittää. En voi syyttää heitä siitä. Mutta varma kuolema vaani vain muutamien vuosien takana, odottaa kuin saalistaan väijyvä peto. Heikko hetkemme on käsillä. Vihdoin Maapallon asukkaat joutuvat hyväksymään tosiasiat, joita lukuisat profeetat ovat heille yrittäneet vuosien aikana tolkuttaa. Ihminen ei ole luomakuntamme huippu, emme ole suuria voittajia ja ylivoimaisia kuninkaita. Me olemme pohjalla. Luonto on herramme. Ja kun hän viimein on saanut tarpeekseen alaistensa uppiniskaisuudesta, on hänen kärsivällisyytensä loppunut. Jos asetetaan älyllisesti ylivertainen ihminen vastustamaan alhaisempana pidettyä eläintä, luonnon lasta, luonto tulee aina selviytymään voittajana.

   Kuvittelemme hallitsevamme ympäröivää maailmaamme. Todellisuudessa se hallitsee meitä. Jos emme pidä luonnon teoista, voimme kirota sitä, huutaa sille, emmekä silti saa sitä lopettamaan. Mutta jos luonto kyllästyy meihin, sillä on voima tuhota meidät kaikki.

   Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä. Maailmalla on toivoa, vaikkakin hyvin vähän. Ehkei Telluksen taivalta ole tuomittu katkeamaan."