Uusi kovaääninen rysähdys sai menninkäisjoukon heittäytymään nopeasti turvaan suojaavien kivimuurien taakse. Tämänkertainen kivenlohkare ei kuitenkaan osunut yhteenkään elävään olentoon, ja odotettuaan muutaman minuutin puolustajat uskaltautuivat esiin piiloistaan ja asettuivat jälleen linjaan katapultin kantaman rajoille. Hyytävä tuuli tuntui pilkkaavan heidän turhia ponnistelujaan, kun taas kerran yksi lukuisista öljyin valelluista puukeihäistä lävisti puisen vartiotornin sytyttäen sen palamaan.

   Grikar Rawardar seurasi tuota kaikkea surullinen katse tummissa silmissään ja pelko sydämessään. Haltiana hänellä ei ollut oikeutta puuttua taistelun kulkuun, vaikka se hänen mielestään olikin hirvittävän epätasainen menninkäisten kannalta. Hänen apuaan ei oltu pyydetty, joten hän ei voinut muuta kuin seisoa laakson reunalla ja katsoa, kuinka Lumottu maa ajautui väistämättä kohti viimeistä henkäystään. Henkäystä, joka olisi tuleva hyvin pian.

   ”Ei sillä ettenkö nauttisi jalosukuisesta seurastasi, Gri, mutta kysynpähän silti: mitä ihmettä sinä täällä teet?”

 Grikar vilkaisi vierelleen ilmestynyttä olentoa ja yritti kaikin voimin peittää huudahduksen, joka oli päässyt ilmoilleen vasten hänen tahtoaan. Hazel O’Little oli tunnettu kyvystään liikkua äänettömämmin kuin aave, mutta silti nuori haltia ei koskaan tottuisi näihin yllättäviin ilmaantumisiin.  Itse asiassa hän ei ollut edes varma tahtoiko hän. Kitukasvuinen menninkäinen osasi korkeahkosta iästään huolimatta olla harvinaisen lapsekas, ja silloin tällöin haltian oli miltei mahdotonta estää itseään läimäyttämästä omahyväistä virnettä pois kasvoilta, joille se tuntui putkahtavan aina mitä sopimattomimmalla hetkellä.

   ”Tulin vain tarkistamaan tilanteen, Hazel. En muuta.”

Pieni menninkäisnainen loi häneen epäluuloisen, joskin kuivan huumorin sävyttämän katseen. ”Ja minä kun luulin, että haltioita pidetään täysin sydämettöminä”, hän totesi ja kaivoi povitaskustaan hopeoidun piipun, jonka työnsi suuhunsa. Värikkäitä kuplia alkoi kohoilla ilmaan nopeaan tahtiin, vaikka menninkäinen ei ollut tehnyt elettäkään sytyttääkseen piippua. ”Vaikka turhaahan tämä on, sen näkee puolisokea peikkokin. Tuuli, sateen puuttuminen, metsän alttius suurpalolle, kaikki nämä seikat ovat jo lähtökohtaisesti meitä vastaan, eikä taida menninkäisten satumaisesta tuuristakaan olla vastukseksi luontoäidin voimille.”

   Hazelin sanojen kannustamana Grikar suuntasi katseensa uudelleen taistelukentälle vain todetakseen, ettei tilanne ollut muuttunut lainkaan. Edelleen hätääntyneet menninkäiset syöksähtelivät suojiensa lomasta sammuttamaan kyteviä tulipalonalkuja tai ampuakseen metsän laitaa kohti heikoilla tykeillään. Taika, joka oli tiukasti punoutunut menninkäisten ympärille, loitsuihin kiedottu metsä, jossa nämä asuivat, alkoivat molemmat menettää voimiaan yhtä nopeasti kuin kotinsa uupuneet puolustajatkin, eikä ollut vaikeaa arvata, miten tämä yhteenotto tulisi päättymään.

   Ilmeisesti myös Hazel oli huomannut taistelun lähenevän loppuaan. Huokaisten hän työnsi piipun (edelleen palavana) takaisin taskunsa pohjalle ja risti kätensä rinnalleen.

 ”Aika suorittaa niin sanottu ’taktinen vetäytyminen’, luulemma. Oli mukava nähdä sinua, Gri, vaikkakin olosuhteet olisivat voineet olla suotuisammat.” Niine hyvineen vanha menninkäinen veti lyhyen pistomiekkansa esiin lanteillaan roikkuvasta nahkahuotrasta ja kiiruhti ikäisekseen vaikuttavan ripeästi alas viettävää rinnettä perääntymiskäskyjä huudellen. Nuoremmat taistelijat reagoivat sanoihin heti, ja muutaman sekunnin kuluttua joukko verta vuotavia sotureita kiipesi ylös lehdosta pahoin haavoittuneita mukanaan raahaten. Hazel juoksi laumansa kärkipäässä niittäen tieltään maahan jokaisen haarniskoidun vihollisen, joka uskaltautui joukkion reitille.

   Kun haltia varmistui siitä, että pako oli onnistunut ilman erillisiä välikohtauksia, hänkin perääntyi syvemmälle puiden varjoihin tarkkaillakseen vihollisjoukkoja vielä hetken. Vaikkei hän Hazelista liiemmin pitänytkään, ei pitänyt koko tämän rodusta (haltioilla ja menninkäisillä oli aina ollut eripuraa), valinnan edessä hän silti asettuisi ennemmin menninkäisten kuin paholaisten puolelle. Tosin haltiat olivat sodan aikaisessa vaiheessa tehneet hyvin selväksi, etteivät he olleet aikeissa osallistua voimanmittelöihin millään tavoin, vaan jättäytyä ulos kokonaan. Jotkut klaaninvanhimmista olivat kannattaneet jopa haltioiden kaupungin, Julex Tolin rajojen sulkemista, mutta nuorempi sukupolvi oli esittänyt niin myrskyisän vastalauseen, että hanke oli kuollut ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla syntyäkään.

   Kaukaisuudesta kantautui kimakka tuskankiljaisu, ja Grikar tunsi epämukavan puistatuksen ravistelevan kehoaan väkivaltaisesti. Sanoivatpa hänen klaanitoverinsa mitä tahansa, hän ei seisoisi vieressä katselemassa kuinka Lumotun maan asukkaat tuhosivat toisensa vähä vähältä. Tuhosivat kaiken sen mitä he olivat yhdessä varjelleet suurena salaisuutena monta tuhatta vuotta. Sota uhkasi sytyttää koko Lumotun maan ilmiliekkeihin, ja pahimmassa tapauksessa taistelut leviäisivät lopulta Tosimaailmaan, ihmisiksi kutsuttujen olentojen keskelle. Jos ihmiset saisivat tietää Lumotusta maasta…

   Hitaasti, melkein huomaamatta, ajatus alkoi muovautua nuoren haltian aivoissa. Se vaatisi vielä kehittelyä, mutta jo nyt suunnitelma vaikutti lupaavalta. Ainakin se olisi parempi kuin tuo ahdistava passiivisuus jossa hän oli tähän asti vellonut hampaitaan kiristellen ja omaan avuttomuuteensa turhautuneena. Hän tiesi kyllä mitä haltioiden ylikehittyneestä kunniantunnosta sanottiin, mutta hän ei koskaan ollut pitänyt sitä negatiivisena luonteenpiirteenä. Sen katoaminen alkoi näkyä, ja vaikka moni sitä epäilikin, Grikar itse oli varma, että juuri haltioiden löyhtyneet kunniankäsitykset olivat ainakin osasyynä Lumotun maan nykyiseen tilaan. Muinoin haltiat olivat pitäneet yllä järjestystä, valvoneet ja laatineet lakeja, rankaisseet rikollisia ja palkinneet sankareita. Nyt Grikarista tuntui, että oli aika korjata tuo virhe, jonka hänen klaaninsa oli toimettomuudellaan saanut aikaan.

 ”Ehkäpä on vihdoin tullut aika Vanhojen ottaa takaisin se minkä ovat typeryyttään menettäneet”, haltia lausahti itsekseen, kääntyi kannoillaan ja suuntasi päättäväiset askeleensa kohti Menninkäismetsän länsilaitaa. Siellä, rauhallisessa rantaluolassa, hän voisi aloittaa loitsunsa.