"En tiedä, otanko harteilleni liian suuren taakan kirjoittaessani tämän kirjeen. Ehkä nämä tapahtumat olisi hyvä haudata historian loputtomaan mereen, niistä ei pitäisi jättää merkkejä jälkipolville. Mutta minusta tuntuu, etten voi vaieta. Tämä uljas maa tekee kuolemaa, kaivaa omaa hautaansa johon lopulta lysähtää vailla toivoakaan pelastuksesta. 

   Maailmamme, planeettamme, on kotimme. Miksi tuhoamme sitä näin? Kansamme rohkeat johtajat puhuvat universumista, sen tarjoamista mahdollisuuksista, pakokeinoista. Niitä ei voi toteuttaa, sen tietävät kaikki kansamme viisaat professorit ja papit. Mutta suostutaanko heitä kuuntelemaan? Ei.

   Tellus, kotimme, luhistuu kasaan. Jo nyt ilmasto on lämmennyt huomattavasti, kesät ovat kuumia ja sateisia, talvet pitkiä ja runsaslumisia. Kaikkialla raivoaa myrskyjä, luonto taistelee viimein vastaan. Mutta se aloitti kamppailunsa liian myöhään. Ihmiset ovat myrkyttäneet ilmakehän, lianneet sen ja tuhonneet näin mahdollisuutensa pitkään, onnelliseen elämään.

   Ehkä puhun liian voimallisesti. Vielä on aikaa, jos kansa vain saadaan kuuntelemaan. Kehittynyt sivilisaatiomme vaatii uhrauksia, niin on aina ollut, mutta mikä saisi ihmiset todella ymmärtämään oman tuhonsa vaaran? He eivät saata uskoa sitä todeksi, vaikka pitäviä todisteita on esitetty jo vuosikausien ajan. Ihminen on mitä kiehtovin ja oudoin eläin. Emme voi uskoa, että on olemassa asioita, joihin meidän ei koskaan ole oletettu sekaantuvan. Miksi johtajamme rakennuttavat suuria sotakoneita, louhivat orjiensa avulla kalliosta malmeja, joita polttaa koneiden valtavissa säiliöissä?

   Tiedemiehet ovat yrittäneet puhdistaa kehää voimiensa avulla, mutta suurin osa heistä on menehtynyt yrityksiin, ja selviytyneet eivät enää uskalla yrittää. En voi syyttää heitä siitä. Mutta varma kuolema vaani vain muutamien vuosien takana, odottaa kuin saalistaan väijyvä peto. Heikko hetkemme on käsillä. Vihdoin Maapallon asukkaat joutuvat hyväksymään tosiasiat, joita lukuisat profeetat ovat heille yrittäneet vuosien aikana tolkuttaa. Ihminen ei ole luomakuntamme huippu, emme ole suuria voittajia ja ylivoimaisia kuninkaita. Me olemme pohjalla. Luonto on herramme. Ja kun hän viimein on saanut tarpeekseen alaistensa uppiniskaisuudesta, on hänen kärsivällisyytensä loppunut. Jos asetetaan älyllisesti ylivertainen ihminen vastustamaan alhaisempana pidettyä eläintä, luonnon lasta, luonto tulee aina selviytymään voittajana.

   Kuvittelemme hallitsevamme ympäröivää maailmaamme. Todellisuudessa se hallitsee meitä. Jos emme pidä luonnon teoista, voimme kirota sitä, huutaa sille, emmekä silti saa sitä lopettamaan. Mutta jos luonto kyllästyy meihin, sillä on voima tuhota meidät kaikki.

   Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä. Maailmalla on toivoa, vaikkakin hyvin vähän. Ehkei Telluksen taivalta ole tuomittu katkeamaan."